Muistikuvia – miksi päädyin lukioon?

| Blogi

Hellurei!

Tällä viikolla olen juonut neljä kuppia kahvia, hyppinyt seinille ja painostuksen alaisena vaihtanut takaisin teehen. Olen uskaltautunut joen jäälle ensimmäistä kertaa sitten viime kevään, vitkastellut siellä kolme tuntia putkeen ja sitten selitellyt itselleni, että se oli enemmän kuin tarpeellista. Tänään annoin itselleni puolikkaan vapaapäivän, podin siitä syyllisyyttä muutaman tunnin ja päätin sitten, että jumiutuneet hartiat vetreytyvät vain iltauinnilla, suklaalla ja surullisen leffan katselulla.

Olen kirjoittanut paljon lukiosta ja viimeisten kuukausien kovasta tahdista vaikeita, stressaavia päätöksiä unohtamatta. Ei siis tule yllätyksenä, ettei lukiokaan ole täydellinen paikka. Työmäärä on suhteellisen suuri, omia valintoja ja kiinnostuksen kohteita ei saakaan seurata niin paljon kuin oli ajatellut ja lopulta on samassa pisteessä kuin kolme vuotta aikaisemmin; mitä seuraavaksi?

Jostain syystä, aikalailla tasan kolme vuotta sitten, laitoin yhteishaun ykköseksi Lyseonpuiston lukion. Perustan päätökset vannoutuneesti plusmiinus-listoihin, joten hyviäkin puolia täytyy lukiosta löytyä.

Ensimmäisenä päivänä meiltä kysyttiin, miksi valitsitte lukion. Jotkut kertoivat selkeistä urahaaveistaan, joihin oli parasta koukata lukion kautta. Toiset sanoivat, että päätös oli ollut vanhempien. Osa taas tarvitsi lisää aikaa miettiä tulevaa ammattiaan. Sitten oli tämä neljäs ryhmä, joka pysyi hiljaa.

Yllätysyllätys, mie kuuluin kyseiseen vaitonaisten seuraan. Kävin mielessäni läpi plus-miinus listaani. Muistin, että yleissivistys, lisäaika ja ylioppilastutkinto oli rustattu ylös plus-sarakkeeseen. Lukioon päätyminen oli myös tietynlainen automaatio; sisarukseni ja vanhempani olivat kaikki valinneet samoin. Muistin myös, kuinka olin pienenä laulanut karaokessa: ”Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin.” Syitä siis riitti.

Olin kuitenkin harkinnut myös ammattikoulua. Halusin vuoroin eräoppaaksi ja vuoroin poronhoitajaksi. Perimmäinen syy sille, miksi päädyin pänttäämään kirjoja melonnan, poroerotuksen ja suopunkien heiluttelun sijaan, on selvinnyt vasta nyt.

Kolme vuotta sitten en tiennyt kuka olin, tai mitä uskaltaisin olla. En tiennyt mitä halusin, enkä ainakaan olisi rohjennut näyttää sitä. Olisin tehnyt ja ajatellut kuten muut. Nyt olen kriittinen, omilla aivoilla ajatteleva ja tunnistan itsessäni mikä tuntuu oikealta ja toimin sen mukaan. Ehkä jo etukäteen aavistelin, että lukio on hyvä paikka opetella olemaan minä. Plussaa on tietysti myös se kaikkitietävä pää ja valkolakki, joista jo pienenä haaveilin.


Aino-Sofia Orjasniemi

Kirjoittaja on abi, joka opiskelee Rovaniemellä Lyseonpuiston lukiossa.